KKO:1981-II-157
- Asiasanat
- Vahingonkorvauslaki, Virkamiehen korvausvastuu
- Tapausvuosi
- 1981
- Antopäivä
- Diaarinumero
- V79/1185
- Taltio
- 2575
- Esittelypäivä
Asianomistaja vaati jutussa, jossa tuomaria syytettiin varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä, tuomarin velvoittamista korvaamaan hänelle virkavirheestä aiheutuneen vahingon. HM:n 93 §:n 2 mom:n mukaan jokaisella, joka on kärsinyt vahinkoa virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tahi laiminlyönnin johdosta, on oikeus vaatia virkamiehen velvoittamista suorittamaan vahingonkorvausta niin kuin siitä laissa säädetään. Vahingonkorvauslain säännöksillä on virkamiehen vastuu virheellään tai laiminlyönnillään aiheutetusta vahingosta kuitenkin säädetty toissijaiseksi siten, että virkamies vastaa näin tuottamansa vahingon osalta vahinkoa kärsineelle vain siitä määrästä, jota ei voida saada siltä julkisyhteisöltä, joka on vastuussa julkista valtaa käytettäessä virkamiehen aikaansaamasta vahingosta. Kun vahingonkorvauslaki on säädetty lain tavallisessa käsittelyjärjestyksessä, lähdettiin siitä, ettei sillä ole supistettu HM:n 93 §:n 2 mom:n säännöksestä johdettavaa yksityiselle kuuluvaa oikeutta kohdistaa virkasyytejutun yhteydessä korvausvaatimuksensa suoraan asianomaiseen virkamieheen.
Ään
Samalla kun tuomari tuomittiin rangaistukseen, vahvistettiin suoritustuomiota antamatta vahingon määrä, jota asianomistajan oli haettava vahingosta ensisijaisesti vastuussa olevalta valtiolta.
I-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Hovioikeuden kanneviskaali oli Helsingin HO:een 18.11.1975 antamassaan syytekirjelmässä kertonut havainneensa, että Helsingin RO:n XIII osaston 1 jaosto, nyttemmin eläkkeellä olevan vanhemman oikeusneuvosmiehen A:n toimiessa puheenjohtajana sekä nuoremman oikeusneuvosmiehen viransijaisen, varatuomari B:n ja virkaa toimittavan rikosasiainnotaarin, varatuomari C:n toimiessa jäseninä, oli 29.11.1974 julistamallaan, sittemmin lainvoiman saaneella päätöksellä virallisen syyttäjän M:ää vastaan ajamassa jutussa, tuomitessaan M:n rikoksen uusijana tehdystä alkoholipitoisen aineen luvattomasta myynnistä 2 kuukaudeksi vankeuteen, jättänyt tuosta rangaistuksesta vähentämättä rikoslain 3 luvun 11 §:n mukaan vapauden menetystä vastaavan ajan, vaikka M oli ollut jutun vuoksi vapautensa menettäneenä 27.11.1974 kello 9 alkaen päätöksen julistamiseen 29.11.1974 asti eli yhteensä 2 päivää. Tämän vuoksi kanneviskaali oli vaatinut, että A, B ja C, joiden syyksi puheena oleva virheellinen menettely oli luettava, tuomittaisiin rikoslain 40 luvun 21 §:n 1 momentin nojalla rangaistukseen huolimattomuudesta tuomarinviran toimittamisesta tehdystä virkavirheestä. M oli vaatinut syytettyjen velvoittamista suorittamaan hänelle korvaukseksi henkisistä kärsimyksistä mainituilta kahdelta päivältä 900 markkaa.
A, B ja C olivat kukin antaneet selityksen kanneviskaalin esittämän syytteen johdosta sekä vastanneet M:n korvausvaatimukseen. Oikeusministeriö valtion edustajana oli A:n, B:n ja C:n työnantajana antanut vahingonkorvauslain 7 luvun 5 §:ssä edellytetyn lausunnon M:n vahingonkorvausvaatimuksesta. Kanneviskaali oli antanut jutussa vastineen.
HO p. 10.7.1979 oli katsonut A:n, B:n ja C:n viaksi jäävän varomattomuutena tuomarinviran toimittamisessa se virheellinen menettely, josta heille oli vaadittu rangaistusta mutta ettei sanotusta menettelystä ollut aiheutunut M:lle hänen väittämänsä vahinkoa. Sen vuoksi HO oli, hyläten M:n vahingonkorvausvaatimuksen, rikoslain 40 luvun 21 §:n 1 momentin nojalla tuominnut A:n, B:n ja C:n, kunkin varomattomuudesta tuomarinviran toimittamisessa tehdystä virkavirheestä saamaan varoitukseen.
M, B ja C hakivat muutosta HO:n päätökseen.
KORKEIN OIKEUS
KKO p. tutki valitukset ja katsoi, ettei B:n ja C:n syyksi luettujen rikosten ja niistä heille tuomittujen rangaistusten osalta ollut syytä muuttaa HO:n päätöstä.
M:n A:lta, B:ltä ja C:ltä vaatiman vahingonkorvauksen osalta KKO totesi, että hallitusmuodon 93 §:n 2 momentin mukaan jokaisella, joka oli kärsinyt vahinkoa virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tahi laiminlyönnin johdosta, oli oikeus vaatia virkamiehen velvoittamista suorittamaan vahingonkorvausta niin kuin siitä laissa säädettiin. Oikeuskäytännössä ja myös oikeustieteellisessä kirjallisuudessa oli aikaisemmin vakiintuneesti katsottu, että sanottu säännös suo yksityiselle asianomistajalle paitsi itsenäisen syyteoikeuden myös oikeuden vaatia ensisijaisesti virkamieheltä korvausta tämän tekemän virkarikoksen johdosta 31.5.1974 annetun ja seuranneen syyskuun 1 päivänä voimaan tulleen vahingonkorvauslain säännöksillä oli virkamiehen vastuu virheellään tai laiminlyönnillään aiheutetusta vahingosta kuitenkin säädetty toissijaiseksi siten, että virkamies vastaa näin tuottamansa vahingon osalta vahinkoa kärsineelle vain siitä määrästä, jota ei voida saada silta julkisyhteisöltä, joka on vastuussa julkista valtaa käytettäessä virkamiehen aikaansaamasta vahingosta. Korvauskanne julkisyhteisöä eli tässä tapauksessa valtiota vastaan oli ajettava vahingonkorvauslain 7 luvun 4 §:ssä määrätyssä alioikeudessa eikä sitä niin ollen voitu käsitellä tämän HO:ssa vireille pantavan jutun yhteydessä. Kun vahingonkorvauslaki oli säädetty lain tavallisessa käsittelyjärjestyksessä, KKO lähti siitä, ettei sillä ollut supistettu hallitusmuodon 93 §:n 2 momentin säännöksestä johdettavaa yksityiselle kuuluvaa oikeutta kohdistaa virkasyytejutun yhteydessä korvausvaatimuksensa suoraan asianomaiseen virkamieheen. Näillä perusteilla ja ottaen huomioon myös oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 8 §:stä ilmenevän oikeusohjeen KKO tutki M:n jo HO:ssa esittämän korvausvaatimuksen.
HO oli päätöksessään todennut, että A:n, B:n ja C:n virheellinen menettely oli aiheuttanut M:lle kahden päivän vapauden menetyksen. Sen vuoksi ja kun sanotusta vapauden menetyksestä oli M:lle aiheutunut kärsimystä, KKO harkitsi oikeaksi vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja 3 §:n, sellaisena kuin viimeksi mainittu lainkohta oli 31.5.1974 annetussa laissa, sekä 4 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 §:n 1 momentin, 5 luvun 6 §:n ynnä 6 luvun 2 §:n säännösten nojalla siten muuttaa HO:n päätöstä, että KKO vahvisti A:n, B:n ja C:n virheellisellä menettelyllään M:lle yhdessä tuottaman vahingon määräksi 300 markkaa, jota M:n oli haettava A:n, B:n ja C:n virkatoimista aiheutuneesta vahingosta ensisijaisesti vastuussa olevalta valtiolta.
Oikeusneuvos Hämäläinen, joka oli eri mieltä, lausui: olen käsitellyt jutun. Totean, että hallitusmuodon 93 §:n 2 momentin mukaan jokaisella, joka on kärsinyt vahinkoa virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tahi laiminlyönnin kautta, on oikeus vaatia virkamiehen velvoittamista suorittamaan vahingonkorvausta niin kuin siitä laissa säädetään. 31.5.1974 annetun vahingonkorvauslain 4 luvun 2 §:n 1 momentissa ja 6 luvun 2 §:ssä on virkamiehen vastuu virheellä tai laiminlyönnillä sivulliselle aiheutetusta vahingosta, jollaisesta nyt on kysymys, kuitenkin säädetty toissijaiseksi siten, että virkamies vastaa näin aiheuttamansa vahingon osalta vahinkoa kärsineeseen nähden vain siitä määrästä, jota ei voida saada siltä julkisyhteisöltä, joka on vastuussa julkista valtaa käytettäessä virkamiehen aikaansaamasta vahingosta. Viimemainitun lain 7 luvun 4 §:n mukaan korvauskanne julkisyhteisöä vastaan tuossa laissa tarkoitetun korvauksen saamisesta on pantava vireille riita-asioista säädetyssä järjestyksessä puheena olevassa lainkohdassa määritellyssä alioikeudessa. Nyt kysymyksessä olevana aikana voimassa olleen vahingonkorvauslain 3 luvun 3 §:n mukaan siitä vahingosta, joka M:lle näytetään jutussa ilmoitetulla perusteella aiheutuneen, vastuussa oleva julkisyhteisö on valtio. Hallitusmuodon 70 §:n 2 momentin mukaan jokaisella on valtion tulo- ja menoarviosta riippumatta oikeus hakea valtiolta, mitä hänelle on laillisesti tuleva. M:n esittämän korvausvaatimuksen osalta on selvää, että valtio kykenee maksamaan sen, mitä siitä valtiota vastaan ehkä nostettavassa oikeudenkäynnissä tuomitaan maksettavaksi ja edelleen, että maksettavaksi tuomittava korvaus on viimeksi mainittu lainsäännös huomioon ottaen varmuudella perittävissä. Näin ollen on ilmeistä, etteivät A, B ja C sanotuin tavoin määräytyvän toissijaisen vastuunsa perusteella joudu koskaan maksamaan M:lle mitään siitä vahingonkorvauksesta, jonka valtio vahingonkorvauslain säännösten perusteella ehkä tuomitaan M:lle kysymyksessä olevalle virkavirheellä aiheutetusta vahingosta maksamaan. Tässä syytejutussa ei myöskään voida valtiota sitovasti vahvistaa sitä, onko M:lle aiheutunut vahinkoa eikä siten vahingon määrääkään. Näillä perusteilla katson, ettei M:llä ole ollut mitään tarvetta saattaa kysymystä A:n, B:n ja C:n vahingonkorvausvastuusta HO:n käsiteltäväksi virkasyytejutussa ja ettei M:n korvausvaatimus siten ole tutkittavissa. Tämän vuoksi harkitsen oikeaksi poistaa HO:n M:n vahingonkorvausvaatimuksesta antaman lausunnon ja jättää tuon vaatimuksen samoin kuin M:n valituksen ainoastaan vahingonkorvausta koskevana tutkimatta. Tutkiessani jutun B:lle ja C:lle tuomittuja rangaistuksia koskevassa osassa olen samaa mieltä kuin enemmistö.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Portin, Riihelä ja Hiltunen